kirjoittaminen tuntuu lähes teeskentelyltä.
Törmäsin blogiin, joka oli lähes kuin omia ajatuksiani - totta kai vain hienommin paremmin ilmaistuna ja muutenkin kirjoittajan elämä tuntui menevän paremmin.
Elämä tuntuu turhalta, merkityksettömältä. Lopulta kaikki aina kuitenkin - suomeks sanottuna - kusee. Mitä ikinä yritänkin, en onnistu haluamallani tavalla, ja on yhä vaikeampaa uskoa mihinkään Jumalan suureen suunnitelmaan. Miksi minun pitää olla se huonompi, se, johon verrattuna sillä toisella menee paremmin.
Niin paljon pitäisi saada aikaan, eikä mitään tunnu tapahtuvan. Toisin kuin sen hienon blogin kirjoittajalla. Juuri kun oli jumpat hallussa, iskee influenssa. Duunia tiedossa, se osoittautuukin ihan idioottihommaks. "Paska mesta! En mene!" On niin pirun lapsellinen olo, tekee mieli kiukutella ES:lle eikä enää ikinä ottaa yhteyttä häneen.
Miksen uskalla tavoitella haaveitani, unelmiani, tavoitteitani? Miksei mulla ole tavoitteita? Ja unelmatkin on mitä on. Tunnustelen koko ajan oloani - muutanko Ahvenanmaalle bönden vaimoks. En tiedä, onko psykosomaattista, ajatuksen voima, mutta jotain tuntuu. Enkä tiedä, voisinko sittenkään olla hänen kanssaan lopun ikääni. Ehkä siitä tulisi parempaa - mutta mitä jos ei tuliskaan? Stuck with BAD sex for the REST of my life. Ei kiitos.
