Mietin vieläkin, melko usein, Everstiluutnanttia; niin moni asia muistuttaa hänestä. Yleensä en mieti mitään sen kummempaa, nämä ajatukset eivät saa verenpainettani nousemaan. Välillä kuitenkin saan itseni kiinni muistelemasta menneitä ja huomaan haikailevani jopa entäs jos -ajatuksissa. Mietin, millaista elämäni olisi nyt, jos olisimme vielä yhdessä? Olisiko elämäni samanlaista kyttäämistä ja kitkuttamista kuin yhdessäollessamme? Olisiko minusta joka tapauksessa kasvanut tällainen kun olen nyt? Olisinko jotain jäänyt kokematta?
Entäpäs jos.
Love hurts. Se rakkaus satutti, ja pahasti. Mutta, kliseisesti, en olisi se, mikä olen, ilman sitä rakkautta, kokemusta. Eihän se ollut pelkkää tuskaa ja kärsimystä, mukaan mahtui hyviäkin hetkiä. Opin häneltä paljon, viimeksi eilen kerroin eteenpäin jotakin hänen minulle sanomaansa. Sitä kaikkea hyvää ei vain ollut tarpeeksi, en tuntenut oloani turvalliseksi, luottamus puuttui, ilmeisesti molemmin puolin. Kun tilanne oli se, mikä se oli, olisin varmasti menettänyt mielenterveyteni (lopullisesti), eikä ruumiinikaan olisi kauaa kesänyt prakaamatta, jos suhteemme olisi jatkunut.
Ja siltikin aina välillä mietin, millaista elämä Everstiluutnantin kanssa olisi.
