Vanha Klamydia-biisi tuli mieleeni, kun torjuin muurahaisia omin keinoin. Myrkyttäjä kävi kyllä. Soitto, jota aiemmin ihmettelin, purnasin, oli joltakin huoltomieheltä, joka soitti ilmoittaakseen myrkyttäjän tulevan seuraavalla viikolla. Maanantaina olin vielä 80-vuotisbileiden jäkimainingeissa, ja kesken saunankuurauksen Myrkyttäjäsetä soitti. "Juu mee sinne vaan", kehoitin.
Ja hän oli tullut, myrkyttänyt, poistunut. Taisi tosin jättää hellantakusen käsittelemättä. Ikään kuin merkiksi, vihjeeksi olin vetänyt hellan noin viisi senttiä seinästä irti. Puuttuiko ymmärrystä tai puhtia, kun ko. nurkkaan ei ollut puututtu sen kummemmin. Muurahaisia tunki yhä jostain raosta työ- ja tiskipöydälle. Seuraavan päivän kulutin peppu pystyssä keittiön lattialla koittaen selvittää kutsumattomien alivuokralaisteni kulkureittiä. Nasu-parka sai kuulla valitustani asiasta. Hän neuvoi odottamaan kolme päivää myrkytyksestä, ja sitten ottamaan yhteyttä myrkyttäjään. Keskiviikkona olin jo aivan valmista kauraa. Vihdoin, aikani seurattuani erästä pikku vipeltäjää, paikallistin heidän kulkuaukkonsa. Mietin, mitä teen, soitanko sedälle, koitanko itse häätää niitä, teenkö uuden ilmoituksen...
Hätä ei lue lakia. Tiskipöydälläni oli pullo eteeristä laventeliöljyä, ollut siinä jo ties kuinka kauan, varmaankin muutosta saakka. Pirskottelin sitä jokaiseen koloon, josta kuvittelin murkkujen voivan pungertaa itsensä ihmisten ilmoille. Ja sain samalla varsin kokonaisvaltaista aromaterapiaa. Hyvähyvä. Good thinking!
(Hetken päästä tuosta käsittelystä tein retken "Varastovalintaan" ja ostin kunnon aineet, kemiallinen ase, kuten Nasulle tässä yhtenä päivänä sanoin tapettuani sillä sokeritoukkia, Bio Kill. Tappaa ainakin talossa ja ehkä myös puutarhassa, vähintään yhtä tehokkaasti kuin Raid. Kävin äsken kaupassa, ja kotiin tultua nenääni kävi vieläkin vieno laventelin tuoksu. On onneksi jo haihtumaan päin.)
