Paitsi ettei nukuta. Väsyttää, muttei nukuta. Alkaako päivällä kittaamani kahvi vaikuttaa vasta nyt? Horrostinkin pienen hetken, mutta uinailuni katkaisi puhelinsoitto: ei ainakaan tänä kesänä toimistohommiin. Tietysti taas kauan puhelun loputtua mieleeni tuli, että olisin voinut ihan pokkana, aivan muina miehinä, noin ohimennen kysäistä, mistä jäi kiinni, mikä ratkaisi asian, mitkä olivat valintakriteerit tällä kertaa. Toisaalta hyvä etten hokannut; jos olisi tullut jotakin edes vähänkin negatiivista, olisin parkunut koko illan, eikä mistään olisi tullut mitään.
Toisaalta mistään ei kuitenkaan tullut mitään - en taaskaan tiedä, mihin aika riensi ja katosi. Mitään en saanut aikaan. Tai juu: kommentin erääseen blogiin, jopa kahteen kertaan, kun kone ekalla kerralla herjasi jollain error-viestillä. Pompin pitkin ja poikin bittiviidakossa, sinne on aivan liian helppo kadota pitkiksi ajoiksi.
Kello oli aamulla soimassa ajoissa. Ajatuksenani, aikomuksenani oli vielä kertailla englantia, kaikkia niitä epäselviä kohtia, joita kynä sauhuten alleviivailin eilen junassa. Yea right. Torkutin kelloa ja kerkesinpä laittaa sen uudestaan soimaankin. Lopulta heräsin kymmenen minuuttia ennen kuin pitäisi jo joutua. Melkein pystylähtö: ei kahvia, ensimmäisenä käteen/silmiin osuvat vaatteet päälle, kamat pikapikaa kasaan, vesipullo ja keltainen karvapenaali reppuun ja sit läks.
Matka koululle kesti hiukan vajaa puoli tuntia. Kirjoitin kaksi koetta ("koetta"), joista toinen oli eräs aiempi ei-niin-hyvin-mennyt tuntikuulustelu ja toinen itse loppukoe. Aikaa näihin kahteen meni kaksikymmentä minuuttia. Ikinä en varmaan ole lähtenyt tentistä niin pian, silloinkin kun jättää tyhjän paperin, pitää siellä istua se puolituntinen, jonka jälkeen mattimyöhäisiä ei enää päästetä sisään. Olin kovasti tyytyväinen itseeni, kun olin eilen junassa tajunnut kerrata vanhat tuntikuulustelut ja korjata väärät vastaukseni.
Lähtiessäni opettaja kysyi, aionko pitää käsille menneen esitelmäni uudestaan. Sanoin vielä miettiväni ja ilmoittavani tänään myöhemmin. En oikeastaan edes miettinyt sitä, pyörittelin vain asiaa päässäni kuten joskus "däng-däng", lihasta löytynyttä jännettä suussani. Puolisen tuntia sitten meilasin opettajalle, etten pidä presentaatiotani uudestaan. Se esseekin pitäisi sutaista, ja lukea huru-ukon tenttiin, joka on perjantaina. Kesääni taitaa sisältyä varsin monta uusintaa. Oma vika.
Kotimatkalla haahuilin pirsmassa vaikka kuinka ja kauan. Siellä oli vähän ihmisiä ja näin ollen hyvä vaellella ja katsella ja vertailla ja miettiä. Ostin kesäliinan pöydälle ja kaksi "tosi söpöä" tablettia. Ja vaikka mitä muuta tarpeellista tavaraa. Mitä sillä rahalla siellä pankissa tekee? Toisaalta on kiva katsella isoja lukuja tiliotteessa, mutta se ilahduttaa vain sen verran (miten sanotaan suomeksi "men det gläder bara så mycket"?). Toisaalta on kivempi tehdä sillä rahalla kämpästä viihtyisämpi ja olosta mukavampi. Tehdä elämästä hauskempi eikä aina vain kituuttaa.
Ensi viikolla merelle hankkimaan "sitä-mikä-ei-tee-onnelliseksi-mutta-helpottaa-elämää". Sieltä lähtiessäni toissa kesänä lauleskelin "vem åker hem idag, det är lilla jag... aldrig mer tillbaks". Never say never. Ei muuta kuin mainetta puolustamaan, ehkä jopa laajentamaan. EI HELVETISSÄ. Ollaan ihan nätisti. Kerkeisköhän itsetuntoa vahvistaa edes yhden ylöspäin? Sitä mitä luultavimmin tarvitsen, etten aina ajautuisi, joutuisi, hakeutuisi noloihin, kummallisiin, hankaliin tilanteisiin. Miksen usko olevani hyvä, arvokas ihminen, ansaitsevani kunnioitusta, hyvää kohtelua, tasapainoisen, onnellisen ihmissuhteen? Sillä TIEDÄNHÄN. Tiedän varsin hyvin. Ongelma on uskonpuute.
ES: jos saan esittää toivomuksen, lisätä listalle ---. Kiitos.
