Kaikki kaatuu päälle. Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli oi niin hyvin. Ilmassa kevään enteet, gradun aihe kehittelyssä, tenttiinluku sujui...
Kevät on tulossa kyllä. Kesätöistä ei tietoakaan, opintotukea jäljellä kaksi kuukautta, gradun aihe hukassa, [kaupunki] maailman paskin paikka olla elää opiskella, tenttiinlukua lykkään niin myöhään, että voi "hyvällä" omallatunnolla järkeillä itelleen "ei kannata enää edes alottaa, mä meen sitte seuraavaan tenttiin". Bolognan takia haluaisin ja pitäiskin suorittaa kaikki roskakurssit pois roikkumasta.
Mutta kun ei jaksa ei huvita ei tee mieli EI PYSTY. Näytelmän sanoin pelko jäytää sielua. Tulevaisuus on niin epävarma, etten halua sitä ajatella, ja jos kuitenkin ajattelen, ahdistaa. Pelkkä tämä päiväkin ahdistaa. Aikaansaamattomuuden tunne on vallitseva, samoin mitättömyyden. Toisaalta haluan ihmisistä eroon, toisaalta suututtaa kun olen näkymätön. Oma vika, itsehän tänne halusin, kauas perheestä. Keskelle EI-MITÄÄN. Elämäni ainoa sisältö on opiskelu, mutta sitäkin on niin paljon, ettei siitä aina riitä. Vituttaa olla yksin kaukana kaikesta ja kaikista. Ei oo ketään kenen kanssa tehdä mitään. Eikä kyllä mitään tekemistäkään.
Mä en tiedä mitä mä teen.
