Ajatukset poukkoilevat kuin hirvenvasa. Keskittymiskyky ei ole parhaimmillaan.
Töissä oli... mielenkiintoista, sanotaan näin diplomaattisesti. Halusin vaihtelua, ja sitä sain. Nyt on sitten maistettu ravintola-alaa. Työ sinänsä ihan mukavaa, mutta työhön perehdytys ei, kuten perehdyttäjäkään, ollut kovin perusteellinen. Suuren osan ajasta palloilin ympäri salia kuin orpo piru, mitä toiset eivät varmaankaan katsoneet kovin hyvällä. Minkäs teet, jos ei ole plokattavaa.
Petausta ja vaatevarastoa ehti tulla monta kertaa ikävä. Mitäs niistä asiakkaista, mutta ne työtoverit...
En ole aivan elementissäni. Toiset saattavat mennä ihan pokkana kysymään, joko vielä puolillaan olevan lasin saa viedä. Syöminen on henkilökohtainen, herkkä asia, joka ihmisten tulisi antaa tehdä rauhassa. (Nuo adjektiivit eivät täysin kuvaa ajatustani, mutten osaa sitä juuri nyt muuten kuvailla.) Olen liian arka tuohon työhön, ainakin vielä, kun rutiini puuttuu. Kuvittelen koko ajan muiden katsovan työskentelyäni ja ajattelevan, ettei "tosta uudesta muijasta oo mihinkään". Väistelen muita, kun he painavat eteenpäin höyryjyrän lailla, olen kiltti, haluan miellyttää ja kaipaan päänsilittelyä, kehuja onnistuneesta työstä, kannustusta epäonnistuessani.
Miksen uskalla vaatia tilaa, huomiota, kunnioitusta, arvostusta? Olen iloinen, jos niitä saan, mutten ala vaatia, jos ei niitä tipu. Terapeutille töitä. Mistäköhän kaupasta sais ostettua lisää- SIIS mistäköhän kaupasta sais ostaa itsetunnon kun multa tuntuu kokonaan puuttuvan.
Kaikki vähänkin negatiiviset tapahtumat ruokkivat "tästä-mitään-tuu"-asennettani, ja etenkin ensimmäisen illan ja ensimmäisen aamun jälkeen harkitsin vakavasti jonkin muun työn hakemista. Mistä tulikin mieleeni, että sini-keltaiselle laivalle pitää muistaa ilmoittaa, etten aio tulla sinne. En keksi siitä paikasta muuta plussaa kuin slabi ja ryyppäys: slabin saa jo heti ensimmäisenä päivänä, ja koska yöt ollaan satamassa, siellä voi juhlia vapaammin kuin tällä risteilijällä.
Katselin työtovereitani, ja ajattelin, jos tällaiset ihmiset hakeutuvat ravintola-alalle, se ei todellakaan ole minun alani. Samoin kuin opettajankoulutuksen soveltuvuuskokeessa: jos sellaiset ihmiset soveltuvat opettajiksi, jään mielelläni pois siitä ryhmästä. Enkä taida hankkia lapsiakaan, kun tiedän, millaiset ihmiset heitä opettaisivat.
Elämäntehtäväni tuntuu hahmottuvan poissulkemisen avulla: en saa suoraa vastausta siihen, mikä olen, mitä osaan parhaiten, mitä haluan, vaan pikku hiljaa asioita karsiutuu: tätä en halua, tähän en pysty, tähän minusta ei ikinä ole.
Näin viime yönä unta, että asunnossani oli muurahaisten lisäksi joitain kummallisia matoja. Yököttävää. Tapoin niitä salaisella kemiallisella aseellani, joka sai vipeltävät madot hyytymään, mutta aina niitä tuli jostakin lisää. En halua mennä kotiin katsomaan, millaisia ötinkäisiä sinne mahdollisesti on poissaoloni aikana pönkinyt.
Odotan into piukassa Nasun soittoa. Kunhan hän vain ensin saa hoidettua kaikki asiansa töiden jälkeen. Jotain pitää saada aikaan ennen sitä, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa saaneeni jotain aikaan tänään; eilen niin mainostin, että pitää herätä aikaisin kirjoittamaan... Nyt töpinäksi!
