Mitä jos ihan pokkana heittäisin Jossulle: "Elämällä ei oo mitään tarkoitusta. Oikeastaan haluisin kuolla."
Viinassa on jotain vikaa; se ei mene päähän, en tule iloiseksi (kuten ennen), vaan pää tulee kipeäksi.
Nyt juuri tuntuu siltä, etten halua mennä sekkuni, kummityttöni 5-vuotissynttäreille torstaina. Haluan maata kotona ja kuunnella Kentiä. En halua nähdä Copperfieldiä, en Nasua, en ketään. Nasu lähtee joka tapauksessa ensi viikonloppuna maalle kahdeksi viikoksi - jos en näe häntä nyt, en näe seuraavaan neljään viikkoon. Olemme toki ennenkin olleet erossa kauemmin kuin viisi viikkoa, ja välillä välimatka tekee vain hyvää.
Mietin, haluanko sittenkin miehen kodin lapsia. Tavallisen tylsää. Niin kauan minun tavalliseni on ollut jotakin muiden erilaista, vaihtelua, seikkailua. En halua sellaista. Haluan uskollisen miehen, kodin, ehkä lapsia, niitä ennen tosin aikaa kahdestaan: kodin ja yhteisen elämän rakentaminen, matkustelu, yhdessäolo. Pitänee sittenkin lopettaa suhde Nasuun. Aina sanon noin, enkä ikinä pääse hänestä eroon. En halua päästä. Itseään on niin kovin helppo huijata.
Kaikkien muiden elämä menee eteenpäin - minun ei. Muut laajentavat ympyröitään, ja olen heille kateellinen, vihainen siitä. Osin myös itselleni, kun en uskalla laajentaa omiani. Eikö todella mikään tässä elämässä ole varmaa, turvattua, eikö mihinkään voi luottaa??? Muuhun kuin siihen, että elämä päättyy aina kuolemaan. Kiitti kauheesti.
