Tavaranpaljouteni on jotain todella järkyttävää. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut paljon roinaa. Kaikenlaisia kummitädiltä saatuja synttärilahjoja, suoranaista krääsää, jota ei millään henno heittää pois. Minulla ei toimi(si) sääntö, jonka mukaan jokaista huusholliin tuotua uutta tavaraa kohti pitäisi heittää pois jokin vanha.
Pää on kuin mummon tossu, vaikken eilen, alkoholismin pelossa juonut pisaraakaan. On näköjään aivan sama nauttiiko 2 (+2) kaljaa vai ei yhtäkään, samanlainen pöhnä seuraavana aamuna. Eli nyt äkkiä enkunaine kuntoon ja kunnon kalsarikänni päälle ennen seuraaviin koitoksiin valmistautumista: 1.7. kesätentti, johon ilmoittauduin arpomaan suomen kielen surullisen kuuluisaa historiallista taustaa sekä viron romaaneja. Josta tulikin mieleeni: lauantaina, kun ajelimme Nasun kanssa maakuntien kautta tänne, näin tutun tyypin naapurikunnan bussipysäkillä. "Hei, toi oli mun professori!" Aloimme vitsailla, kuinka olisi pitänyt poimia hänet kyytiin, pelastaa sateesta, ja kiitos olisi ollut kurssisuoritusmerkintä: "Ei kestä kiittää, suoritusmerkintä riittää!"
Copperfield soitti hieman ennen yhdeksää. En tiennyt, mitä olisin sanonut, joten olin - taas kerran - todella kiitollinen mykistyksestä. Kaksi minuuttia sen jälkeen puhelin soi taas. Mitä jos se on taas Copp? Ei ollut, "Hani" vilkkui iloisesti näytöllä kera sydänten. Ihana pieni Nasu! "Mulla on kahviaika, oliskohan sullakin?!"
Heräsin kahdeksalta iskemään kellon kiinni. Yhdeksältä, Nasun soitettua, jäin hereille, mutten millään päässyt sängystä ylös. Makoilin yli puoli tuntia tuijotellen kattoa ja seiniäkin. Tuollaisina aamuina päässäni soi ala-asteen ruotsintunnilla oppimani laulu Skolka skolan:
Jag vill ligga kvar i sängen / Kudden är så mjuk / Jag har ont i hela kroppen / Jag är väldigt sjuk. / Välling kan jag inte äta / men jag vet att glass är bra / Bilarna och Kalle Anka och min pussel vill jag ha.
Nukkuminen oli jostain syystä todella vaikeaa. Katsoin loppuun Uuno Kaksoisagentin, ja silloin väsytti. Piti kuitenkin käännellä kanavia, ja juutuin seuraamaan kolmosen chattia; siellä on joku uusi juontaja, [tavallista] vanhempi mies. Puoli tuntia töllöteltyäni päätin ruveta nukkumaan, jotta heräisin tänään edes johonkin aikaan. Uni oli kaukana. Ja juuri kun olin saamassa siitä kiinni, se karkasi havahduttaen minut. Hieman ennen viittä kuului kolahdus, ja olin aivan varma jonkun yrittävän sisälle kämppääni tullakseen ryöstämään kaiken arvokkaaksi kokemansa ja lopuksi pahoinpitelemään minut. Oli pakko kuulostella, onko näin. Järjellä koitin selittää itselleni sen olleen varmaankin lehdenjakaja, mutten oikein uskonut itseäni.
Päivä ei oikeastaan voi kuin parantua.
