Kevät: valoa, lämpöä. Tai, kuten tässä päivänä parina, miinusasteita, räntää, pipo ja lapaset. Samalla kun valon lisääntyminen, päivien piteneminen ilahduttaa, se tuo myös haikeutta. Kevääseen liittyy aina luopuminen. Helpoimpia keväät taisivat olla ala-asteella: tiesi aina, mitä kesän jälkeen seurasi. Kuudennella tosin tiesi, ettei palaisi enää samaan kouluun, vaan aamuisin pitäisi tästä lähtien muistaa kääntyä alamäen jälkeen oikealle, sinisen koulun pihaan. Mutta ei huolta, koulu jatkuisi kuitenkin yhtä sujuvasti. Kolme vuotta ilman huolta.
Kunnes taas koitti luopumisen hetki, eikä jatkosta ollut varmuutta. Jo silloin osoitin "entäs jos" -ajattelun oireita, ja tein suunnitelman siltä varalta, etteivät akatemian ovet aukenisikaan. Heinäkuu toi helpotuksen: Faijan kanssa korkattiin Moët & Chandon, vai olisiko ollut "vain" Gula Änkan, kun yhteishaun tulokset julkistettiin.
Tänä keväänä päättyy kuudes opiskeluvuoteni. Hitaasti mutta varmasti on opintoviikkoja kertynyt niin, että taas olisi hyvä tehdä suunnitelmia. Tällä kertaa ei "entäs jos" vaan "sitten kun". Ja minua pelottaa.
On otettava kiinni pienistä hyvistä hetkistä. Suklaamuffinssit, tiukka halaus, viistovaloinen iltapäivä huhtikuussa. Levy, jonka pitkästä aikaa kaivaa stereoihin. Nupit kaakkoon, kuten Faijalta jo Atsipoppaa! kuunnellessani opin.
Pian voinkin suoda itselleni sen, mistä aamulla kielioppitunnilla unelmoin: käperryn peiton alle Kettu kainalossa, olen, odotan, tunnustelen ja annan unen tulla.
"Dobranoc, pchły na noc, karaluchy pod poduchy, a szczypawki do zabawki."
