Päivä on ollut täydellisen tuottamaton koulun suhteen, jos suunnittelemista ei lasketa: katselin kalenteriani ja mentaalista tehtävälistaani ja kauhistelin, mitä kaikkea taas pitääkään tehdä ja kuinka aika ikinä riittää kaikkeen. Ei auta: on riitettävä. Olen tosin huomannut, että saan parhaiten aikaan juuri kiireessä takarajan lähestyessä. Jos käytössäni on paljon aikaa, se kuluu iloisesti kaikkeen mahdolliseen muuhun, enkä tartu toimeen ennen kuin on ehdottoman pakko. Mistä johtuukaan, "olis totisesti kaaosteoreetikolle töitä".
Näin varsin kummallisia unia, muun muassa inhoamistani ötököistä, kärpäsistä, toukista. Unikirjasta luin niiden tarkoittavan ei-toivottua raskautta tai hermostollisia sairauksia. Hartiahermot ovat kyllä jumissa: lääkäriin pitäisi mennä, mutta Wałęsan sanoin "wiem, że muszę, ale nie chcę" [tiedän, että pitäisi, mutta en halua]. Uniini tuli myös Kasia: kahteen eri uneen, kahdessa eri muodossa.
Kasiaan viittasin eräässä aiemmassa viestissäni "Ihanana Ihmisenä". Hän on aina iloinen, hyvällä tuulella, hymyilee aina. Ja jos hänellä joskus onkin huono päivä, hän ei anna sen näkyä. Hän saa minut iloiseksi hymyllään, sanoillaan, käytöksellään, olemuksellaan. Mietin, miten tällaiselle ihmiselle kertoisi hänen minuun tekemästään vaikutuksesta. Onko se edes tärkeää? Jossain määrin mielestäni kyllä. Vieläkin, kaikesta huolimatta kannan mielessäni Aira Hakalan muistoa: "Positiiviset tunteet saa aina näyttää!"
Tulin tulokseen, että paras kiitos tällaisille ihmisille on elokuvan sanoin antaa hyvän kiertää. Ei hukuttaa heitä hyvyyteen tai lahjoihin, vaan antaa eteenpäin. Antaa pyyteettömästi ilman erottelua. Mikä ei aina ole niin helppoa; tuomitseminen on paljon luonnollisempi reaktio kuin hyväksyminen. Vaikka kuinka yrittäisi, ei aina osaa eikä jaksa olla iloinen, avoin suvaitsevainen. Olemmehan vain ihmisiä, meistä jokainen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää koko sydämellään.
"Ole hyvä ja hellä, pidä kiinni äläkä koskaan päästä irti. Kiitä ja rakasta lisää."
