Tuntuu kuin antaisin itsestäni varsin yksipuolisen kuvan tähänastisissa kirjoituksissani.
Tuntuu kuin esittäisin vain positiiviset puolet jättäen käsittelemättä kaikenlaiset negatiiviset tuntemukset ja kokemukset.
Tuntuu kuin seisoisin rajalla: juuri nyt pitää päättää, haluanko kirjoittaa myös mieltä hiertävistä asioista, ja jos, niin miten.
Yhtä tyylikkäästi kuin mistä tahansa muustakin asiasta.
Pidänkö siinä tapauksessa yllä jotakin valheellista kuvaa itsestäni? Tai ehkä primitiivireaktiot, apinanraivo ovat niin inhimillisiä asioita, että niiden ajatellaan kuuluvan jokaiseen ihmiseen, ne ovat sisäänrakennettuina jokaisessa meistä. Yksilö koetaan poikkeavaksi, jos hän ei koskaan tunnu mistään suuttuvan. Mutta mistä tiedämme, mitä hän tekee yksin kodissaan suljettujen ovien takana näkymättömissä muilta, kaukana maailman katseilta.
Rakas Nasuni aina hoputtaa minua päätöksenteossa, milloin missäkin asiassa. "Heselle" vai kauppaan? Pizzaa vai broileria? Pullaa, kakkua, keksejä, viinereitä, munkkeja? "Päätöksiä, päätöksiä!"
The Jury has reached a verdict. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Kaikesta ei aina tarvitse puhua. Minkä teet, tee se tyylillä - ja ole rehellinen itsellesi.
