Mä en haluu mennä seminaariin, en en EN. Ulkona sataa. Enkä oo tehny sitä mitä piti, dvs. menny laitoksen kirjastoon ettimään & lukemaan niitä kirjoja ja ehkä kirjottanutkin sivun tai jopa kaksh, vähän luonnostellut mun ajatuksia tästä koitoksesta jota graduks kutsutaan, jotka sitten tänään rohkeesti & reippaasti esittäisin seminaarissa. Mut olo on ihan "ei vittu, ei täst nyt tuu yhtään mitään, sä soudat ihan päin vittuu, vittu mikä idiootti". Alkuinnostuksen jälkeen mä liu'un taas takas vanhoihin ajatuksiin ja tapoihin, ensin panikoin ja angstaan enkä tee mitä pitäis, vähän niinku aktiivisesti unohdan mitä kaikkea mun pitikään tehdä ja vaan jumitan kotona ja ihmettelen mitäköhän sitä oikein tekis tänään. Seuraava askel on sit paniikki siitä, että olis pitäny mennä ja tehdä ja lukee ja kirjottaa ja vähän miettiä ja suunnitella kun enhän mä nyt voi seminaariin mennä jos mulla ei oo mitään sanottavaa eikä näytettävä. Vielä vois tilannetta vähän pelastaa, vielä kerkeis vaikkakin sit pieneks hetkeks piipahtaa kirjastossa. Mut koira pitää viedä ulos ja soittaa äidille joka on koittanu soittaa monta (kaks) kertaa, sillä on varmaan jotain tosi tärkeetä asiaa (niinku aina) ja ja ja... Lopuks käy niin kuin yleensä, kello on jo miljoona, nyt pitäis oikestaan olla jo menossa, ja oonkin jo laukku pakattuna vaatteet (ulkovaatteet) päällä kengät jalassa jo melkein ovesta ulos astumassa - mut en vaan voi. Sit vaan seison ja odotan, että kello rientää niin että myöhästyisin niin reippaasti ettei enää kannata mennä yhtään minnekään.
Ja nyt siellä taas sataa. Ei silloin voi mennä koiran kanssa ulos. Pakko odottaa että lakkaa satamasta.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar