Kotona. Oikeammin Pappan kotona, mutta se on eräs kodeistani. Tai ehkä vain toinen, Vakken-yksiön lisäksi. Äidin luo minulla ei enää ole omia avaimia, enkä voi oikein muualla kuin täällä tai kotonani olla kuin kotonani. Hyvä näin kuitenkin.
"Vedetäänkö lärvit?" "Vedetään." Kuolematonta replikointia Levottomasta elokuvasta. PanikÅngestCholerajasnaPerkele. Pääsin tänään perhehelvetistä. Tässä passissa astuin ensimmäistä kertaa elämässäni jalkani Venäjän maaperälle. Jännää! Kaikki Visbyn-päivät nukuin. Eilen istuin pupun luona kaljaa kittaamassa (hah, 2,5 birraa per nassu) ja paskaa puhumassa. Kaikesta muusta kieltäydyin. Hyvä minä. In the end, I did it for me. Or didn't do, either way, hyvä minä.
Valoisat yöt ovat näemmä mennyttä. Onhan pian sentään elokuu - ja Fröken täyttää vuosia! Uskallanko sanoa - dwadzieścia pięć lat. Tänään minulle selvisi, kun uskalsin avata sanaisen arkkuni, että virolainen tehosekoitin on kolmekymmentä yhdeksän vuotta. Kolmkümment üheksa aastat vana. Enpä olisi uskonut. Itse samaisessa keskustelussa kuvailin itseäni sanoin "ser ut som en tolvåring och känner mig som en sextioåring". Näin on. Olisin jo ihan valmis eläkkeelle.
Eläkkeestä puheen ollen... Nasu ärsyyntyi, suuttui, pahoitti mielensä tänään jostakin. Totuus: olisin voinut lähteä Tuuliviiristä aiemmin, olisi pitänyt ja tehnyt mielikin, mutta kun olen tällainen sosiaalista affirmaatiota hakeva arka raukka, en lähtenyt vaan kökötin pöydässä, kunnes istumakaverini sai seuraa niin ettei jäänyt yksin minun lähdettyäni. Seuraus: olin paljon aiottua ja sanatonta sopimusta myöhemmin sovitussa tapaamispaikassa, ja kun Nasu lohkaisi jotakin matkan kestosta, olin ihan valmista kauraa. Mieleeni tuli ne muutamat kerrat, jolloin meidän oli tarkoitus nähdä, mutta sukulaissuhteet tulivat eteen, eikä hän voinut ilmoittaa aikataulumuutoksista minulle. Mitään näin monisanaista en heittänyt hänen silmilleen, vähän jotakin taisin kuitenkin uhitella. Kotimatka meni hiljaisuuden vallitessa. Olin henkisesti varautunut menemään hänen luokseen, mutta sitten yhtäkkiä Tuusulantiellä keksin: mähän voin mennä faijan luo. Paan saunan päälle, pesukoneen laulamaan ja hilpasen kauppaan hakemaan ruokaa ja birraa (jota en laivalta jaksanut raahata, etenkään kun parin kotoisen laskutoimituksen jälkeen totesin kaupan litkun tulevan lähes yhtä edulliseksi).
Niin tein ja täällä olen. Niin hyvä olla maissa; ei kummallisia ääniä, tärinöitä, ei tarvitse säätää vekkaria herättämään huomenna, voi juoda enemmän kuin yhden kaljan (eihän me laivalla juoda enempää kuin se yksi, eihän - 0,2 remember). Yksin on varsin hiljaista ja rauhallista olla. Laivaelämän jälkeen hiljaisuus on ihan tervetullutta, vaikka se samalla muistuttaa elämättömästä elämästäni. Mitään ei tapahdu, kukaan ei soita, en ole menossa minnekään, ei missään tule minun luokseni vai kuinka se meni. Mistä Frökenille elämä?
