Suonikohjuja on ei vain vasemmassa, mutta myös oikeassa reidessäni. Yhtään lasta en ole kantanut tai synnyttänyt, mutta niin vain on koivissani raskausarpia, suonikohjuja ja sitä inhottavaa muhkuraista appelsiini-ihoa, jota myös selluliitiksi kutsutaan. Ei vielä edes 25-vuotias, ja kaikki loisto mennyt.
Toisaalta, sitä ulkoista, fyysistä himmennyttä hohtoa voisi koittaa kompensoida sisäisellä hehkulla, jonka sanotaan koristavan ulkomuotoakin. Mutta kun kaikki ilonaiheet tuntuvat olevan jossakin kovin kaukana. Minulla ei ole mitään suunnitelmaa elämälleni, ei unelmaa, jota tavoitella, ei tulevaisuudentavoitteita. Minulla ei ole hajuakaan siitä, mikä minusta isona tulee (jos minusta nyt tämän isompi tulee - ehkä leveyssuunnassa, mutta pituuskasvu taitaa olla jo päättynyt). Pelottaa. Se, mitä ES joskus kutsui itsesääliksi, ei ole sitä. Se, mikä nykyisin aaltona pyyhkäisee ylitseni, on kauhua. Suoranainen kauhu siitä, ettei minulle ole tässä elämässä (maailmassa?) paikkaa, yrityksistäni huolimatta mistään ei tule mitään, kaikki on ennalta päätetty ja tuhoon tuomittu.
Tiettyyn pisteeseen asti pystyn samaistumaan seuraamiini blogeihin, mutta aina jossain vaiheessa eteen tulee jotakin, joka vie pohjan. Heillä kaikilla tuntuu olevan aivan eri edellytykset elämään kuin mitä itse ikinä sain. En ole koskaan ollut huippuhyvä koulussa, menestynyt harrastuksissani - en ole onnistunut kehimään itselleni edes kunnon syömishäiriötä, kaikesta ihra- ja selluliittikauhustani huolimatta. Muiden elämät näyttävät kutakuinkin hyviltä, ja vaikka ongelmia onkin, löytyy aina jokin ulospääsy. Onko minun lippuni vapauteen komea mies, joka rakastaa minua puutteistani huolimatta ja haluaa minut lastensa äidiksi? Tai edes se rakkaus; joku vihdoin hyväksyisi minut juuri tällaisena.
Isäni luona ollessani mielessä kävi ajatus itsemurhasta. En haluaisi tehdä sitä täällä, kaukana, vaan tutussa kotikaupungissani. Siellä poismenoni huomattaisiin ehkä nopeammin kuin täällä.
Toinen mielessä käynyt ajatus on täydellinen eristäytyminen. Ei enää suvun juhlia, ei yhteydenottoja, ei vierailuja. Tuntuu, ettei minulla ole kenellekään [heistä] mitään sanottavaa.
