Eilinen menikin sit mukavasti kotitöiden merkeissä. Panin kellon suosiolla piipittämään vasta puol kasilta, ja heräsinkin jo kymmenen minuuttia aikasemmin. Ylös, ulos ja lenkille. Siis koiran kanssa, ei juoksemaan. En oo juossu sitten loka-marraskuun. Enkä juokse. No joo. Tehtiin tunnin lenkki, oli ihanan rauhallista. Oltiin kotona puol ysiltä. Koiran tassut pesty ja maha täytetty. Mitäs sit? Meniskö takas nukkumaan, keittäiskö aamupuuroo, mitenköhän... Pitäisköhän... Tai mitenköhän pitäis... Äsch, ei me täs mitään rueta ihmetteleen, imuri käteen ja töihin. Pikanen siivous vapailta pinnoilta, pahimmat villakoirat pois nilkoista. Sitä sitten seuras pyykkäys, tiskaus, roskien vienti ja sen surullisenkuuluisan keittiönpöydän pinon harventaminen. Niin ja sopan keittäminen. Siskonmakkarasoppa is the shit (voiko noin sanoa ruuasta?). Hursom. Siitä on tullu ihan lemppariruoka. Hyvää, halpaa, nopeeta, terveellistä. Ja kun tekee kerralla enemmän niin ei tartte pariin päivään miettiä mitä ihmettä tänäänki keksis ruuaks.
Äiti viesteili, Kissa vetelee viimisiään. Yhyy, mun pieni kulta, mun ensimmäinen lemmikki. Sen Sisko vaikuttaa vielä olevan aika hyvässä kunnossa, vaikka ikää on jo 19 vuotta. Saas nähdä sit kun veikka lähtee jahtaamaan taivaallisia hiiriä, kuinka ikävä sillä tulee. Mulla on jo nyt ikävä. Sit ei äiti enää kysele, koska tuun kylään leikkaamaan Kissan takavarpaiden kynnet. Jostain syystä siitä tuli mun homma, ja se oli sitä vielä sittenkin kun muutin pois kotoa. Meillä oli aina vilkkaita keskusteluja. Mau'uttiin toisillemme erittäin hyvässä yhteisymmärryksessä. Paljon oli sanottavaa. Mun muutettua pois kotoa äidillä oli vissiin vähän liikaa vapaa-aikaa ja se opetti Kissan antamaan tassua! Mitä ei pieni kissa tekis herkkupalojen eteen. Söpökin se oli. Samanlainen toffeenvärinen kuin toi matollaan makaava tolleri, vaaleenpunanen nenä ja polkuanturatkin. Ja samanlaiset vähän surumieliset silmät. Mun ihana pieni kultapoika. Yhyy.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar