On ollu tosi kultturelli lauantai. Oikein dokkarilauantai; katoin Barn med cancer ja Paul Simon Etelä-Afrikassa. Barn med cancer oli koskettava. Samalla mietin, mitä jos mulla olis lapsi ja se sairastuis vakavasti. Ihan kauheeta. Lääkärit ohjelmassa kyllä sano, että lasten syöpätaudit on harvinaisia, ja nykypäivänä kolme neljästä paranee. Vähän toisenlaiset oddsit kuin kolkyt vuotta sitten. Aihe liippaa läheltä myös siks, että mun äiti oli kuuluisalla osasto kympillä töissä. Kotona näky kyllä, kuinka rankkaa se työ oli. Usein perheen (= mun) kustannuksella. "En mä mitenkään katkera tai mitään..."
Ja se toinen. Oli osittain aika karua katottavaa. Aika hurjat meiningit ollu vielä niinkin lähellä kuin 80-luvulla. Ajatella, jos meitä oltais mätkitty pampulla kun jonotettiin Genesiksen tai Lenny Kravitzin konserttiin. Välillä panee ajattelemaan, onko mikään oikeesti muuttunut. On a more positive note - Graceland is the shit. Nyt sit sitä luukutan seuraavat kolme viikkoo. Vähintään. (Hehkutuksesta huolimatta jostain syystä mun gut instinct sanoo, että Paul Simon on just sellanen ihminen, johon ei voi luottaa. Tai ainakaan mä en vois. Muistuttaa niin montaa ihmistä, josta on tullu sama fiilis, ja v*tuikshan ne ihmissuhteet on menny - jos sellasia koskaan edes kerkes muodostua. Tää vaan vahvisti sitä tunnetta. Mut musa kuulostaa silti ihan hyvältä.)
Eilen ei maistunu ei vinkku eikä pingu. Tänään putoo ainakin toi edellinen. Mut jostain syystä se maistu valkosipulille. Yhh. Ehkä siitä oli kovaa vauhtia tulossa viinietikkaa. Onneks loppu jo. Nyt voikin kohta köllähtää nukkumaan, jotta jaksaa huomenna aikasin ylös. On niin ihanaa olla aamulenkillä lähestulkoon yksin, ei pyöri pönttöö. On se sen arvosta.
Punnerrukset oli tänäänkin tuskaa, ei menny ku 23, joten kertaan viikot kolme ja neljä. Vertailun vuoks voin kertoa, että kun alotin ohjelman, jaksoin hätäseen kuus. Ja nekin vaan sen takia, että alotin ohjelman oikestaan jo viime syksynä, mut sit tuli ensin flunssa ja sit joku yleinen kyllästyminen, niin lopetin koko roskan. Silloin alotustestissä tulos oli neljä. Just ja just. Mut nyt siis menee jo 23. Haba kasvaa ku mikäki, kohta se halkee vapaanakin. Voi, nyt kosahti kakskyt kiloo koiraa syliin. Se on niin sulonen! Vaikuttaa siltä, että se mielellään käpertyis syliin nukkumaan, mutta mä oon niin pieni ja se sen verran iso, ettei ihan onnistu. Se on siis sittenkin seurallinen, vaikka alkuun se oli olevinaan niin kovin itsenäinen.
Ja loppuun vielä vähän vinguntaa.
HIMYM-Spoilerivaroitus!!!
Aikanaan oli pakko lakata kattomasta Frendejä, Rachelin raskaus otti niin koville. Sinkkuelämääkin meni melkein pilalle, kun Miranda pamahti paksuks. Ja nyt vähän närästää, kun just esitetyssä jaksossa Marshall ja Lily sai pojan. Onko oikeesti niin, ettei mitään tollasta sarjaa voi tehdä ilman lapsia? Niin kai sit, pitää vedota niin moneen kohderyhmään kuin mahdollista, antaa jokaiselle jotain, mihin samaistua. Tacka vet jag The Wire, se on iltasatu #1.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar