Melkein tekee mieli antaa periks. 
Tuntuu, että sairaus olis vaan viiminen niitti, kiitti mulle riitti. Miten aina kaikki meneekin persiilleen? Just kun asiat on... no, suht koht hyvin. Ainakin avioliitto on mallillaan. Juokseminenkin maistuu, askel kulkee ja ajat paranee, kunto kohenee ja kroppakin kukoistaa. Ehkä ne onkin ne ainoot asiat, mitkä on raiteillaan. Opiskelusta oon tullut jonkinnäköseen tulokseen - jos se nyt kerta on niin vastenmielistä, niin enkö sit keksis jotain muuta? Pakkoko mun on kituuttaa toi loppuun, tapella laitoksen k-päiden kanssa katkeraan loppuun asti. 

Tai ehkä sairaus ratkasee kaiken mun puolesta, eikä tartte enää miettiä, mitä loppuelämälläni tekisin. Loppu tulee pikemmin kuin osaan arvatakaan. Saa nähdä.