Huominen pelottaa aikas perkuleesti. En muista, mikä on viimeks ollu näin kauheeta. Viisaudenhampaiden leikkaukset pelotti, joo, mut niistähän tietää selviivänsä. Turvotus laskee, mustelma haalenee, kipu häviää ja pystyy taas syömään kiinteetä ruokaa.
Nyt ei tiiä, mitä käy. Hyvin tai hyvin huonosti. Joopa, jotain positiivista ehkä kuitenkin: en kyllä kestäis mitään tähystystä, eli jos on pakko sorkkia, ronkkia ja tutkia, niin mieluummin sit näin.
Eikä mulla oo ees mun tukee & turvaa. Ihan yksin pitää huominen koettelemus kestää. Kun ei koiraakaan voi mukaan ottaa rutisteltavaks. Nyt pitäis olla lapsuuden Bonzo-koira, joka seuras mukaan joka paikkaan. Kulki messissä niin, että kulu reikä kylkeen.
Olis edes äiti.
En oo sille vielä mitään kertonu. En kenellekään, paitsi miehelle ja P:lle. Tyyliin "kerrotaan sit ku on jotain kerrottavaa", en haluu turhaan huolestuttaa. Enkä jaksais äidin hyvää tarkottavia mutta ah niin rasittavia puheluja enää yhtään enempää.
Joo. Saa nähdä, pitääkö tehdä tästä teemablogi. Ens torstaina se sit selvii. Mitenköhän päin täs pitäis yrittää siihen asti olla. Jotenki saada aika kulumaan, niinku tähänki asti, ja koittaa olla niinku ei oliskaan kun isukki tulee visiitille. Juu hyvää kuuluu, hyvin menee, ei täsä mittä.
Ei tehrä tästä ny numeroo.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar