[Jopas nyt runosuoni pulppuaa]
P on aikas persiistä. Just kun aloin luottaa siihen, se vetää maton mun jalkojen alta. En tiiä, voinko, haluunko luottaa siihen enää. Oonko pikkumainen? Oonko realisti? Oonko rehellinen itelleni? Kenelle sit muka puhuisin? Menisinkö jonkun sen kollegan juttusille? Ihan kuin se tahallaan tuhois mun luottamuksen (welcome, paranoia). Miks? Maybe he can't handle me. Mut pitääkö mua siitä rangaista? En oo vielä päättäny, pidänkö sovitut tapaamset. Onhan täs kaks viikkoo aikaa.
Miksei mun pää toimi niin, että päätän jotain ja sit kans teen sen ja - bim-bam-boom - elämä on ah niin paljon parempaa & helpompaa.
Huomenna on kyllä pää kipee. Pari-kolme (=muutama) greippijaffa - gini-drinkkii (on muuten tosi hyvä yhdistelmä). Pieni ihme, jos ei oo. Mut sitä mä itken vasta huomenna.
