kysymys. Tässä piiiiitkä vastaus.
Kesällä 2003 olin ensimmäistä kertaa laivalla töissä. Vaikka työ oli rankkaa ja suurin osa ihmisistä varsin... erikoisia, lähimmät työkaverit oli todella mukavia ja tekivät työpaikasta siedettävän. Palkka oli hyvä, kuten silloiset luontaisedutkin, ja ne sekä pitkät vapaat houkuttelivat laivalle vielä uudestaan. Yksi hyttärikollegoistani oli kiinnostunut muista laivan töistä ja muistaakseni pänttäsi perämiehen opintojen pääsykokeisiin. Seuraavana kesänä hän tekikin töitä jungmannina, ja jotenkin - luultavasti perämiesopintopuheiden takia - ajattelin senkin vaativan jonkinlaista pätevyyttä - eli ei mun saavutettavissa. Laivalla oli pari naispuolistakin matruusia, ja heidän työnsä vaikutti PALJON kiinnostavammalta kuin vessojen kuuraus.
En sitten koskaan näitä kiinnostavampia töitä sen kummemmin jahdannut vaan tyydyin kohtalooni kuuraajana ja petaajana. Miehen myötä aukeni kuitenkin ihan uusi maailma. Kuljin omien töideni jälkeen hänen perässään kuin pieni koira ja "splitsasin" köysiä, "mönjasin" kansia, sudin maalia seiniin. Selvisi myös, ettei jungmanni mitään kokemusta tarvitse. Jos olisin ajoissa osannut ottaa asioista selvää, olisin voinut saada ihan toisenlaisia kesätöitä ja kokemuksia - ja ehkä tutustunut mieheenkin vähän aikaisemmin.
Hursomhaver, toissa vuonna tein yhden passin hyttärinä ja päätin, ettei enää ikinä. Jotain muuta pitäisi keksiä. Ravintolapuoli, jota myös yhden kesän ja vähän seuraavana talvena kokeilin, ei sekään oikein ollut mun alaa. Laivalle kuitenkin halusin, nyt entistä enemmän, kun seurustelin merimiehen kanssa. Olisi oikea unelma päästä samoihin töihin miehen kanssa - tehdä jotain, mistä tykkää jonkun kanssa, josta tykkää. Sitä sitten mietin ja pohdin. Alan alin koulutus olisi matruusi. Pääsin mietinnöissäni jopa niin pitkälle, että tilasin kahden merimieskoulun brosyyrit. Paha vain, että molemmat koulut on Ahvenanmaalla. Sinne sitten pitäis muuttaa pariksi vuodeksi.
Aikani esitteitä ja hakupapereita pyörittelin - ja lopulta heitin ne roskiin. Täällä kaupungissa olisi mahdollista opiskella "vahtiperämieheksi" ( = vakthavande styrman) tai kapteeniksi. Ensinmainittu kestää kolme vuotta. Jos, JOS valmistuttuani saisin töitä miehen laivalta, ehtisimme tehdä yhdessä töitä vuoden ennen hänen eläkkeellejäämistään. Ja kaikki ne pakolliset harjoittelujaksot, jotka olisin jossain kaukana. No, sittenpä saisi mies vuorostaan kokea, mitä on olla yksin kotona laivaleskenä. Ai niin, sitä kauan kaivattua koiraakaan emme voisi vielä hankkia, etenkin jos olisimme samaan aikaan molemmat poissa.
Siinä vaiheessa elämää ja ihmettelyä olisi myös pitänyt päättää, alanko oikeasti opiskella merenkulkua ja jos, niin teenkö ensin nykyiset opintoni valmiiksi vai keskeytänkö ne. No, nyt olen jo niin pitkällä, että olisi todella typerää heittää kaikki se uurastus hukkaan. Toisaalta jos todella haluan alalle, ei mikään (teko)syy saisi sitä estää. Parempi vielä miettiä asiaa toisenkin kerran. Mutta kyllä kirpaisee nähdä ihmisiä, jotka ovat aikoinaan tehneet samoja paskaduuneja kuin minä, ja nyt heillä on uusi uljas ura edessään - mieheni työkavereina. Asiaa ei auta, että he ovat nuoria (joidenkin mielestä varmaan kauniitakin) naisia.
Summa summarum
Tämänhetkiset opiskelut estää hakemasta uutta opiskelupaikkaa. Muutto (Ahvenanmaalle!!!) pois omasta, uudesta, yhteisestä kodista epäilyttää. Työllistyminen olisi lähestulkoon takuuvarmaa, mutta pääsisinkö kuitenkaan miehen laivalle? Niin ja riittäisikö todistukset ja arvosanat, mitä kaikkea, kuinka paljon vaaditaan, läpäisisinkö soveltuvuuskokeen?
Kuten sanottu, jokin ratkaisu asiaan on. Pitää vain keksiä se. Sitä odotellessa...
[Mistä tuli mieleeni Papin vitsi tänään, "Jeesus on vastaus."
"-Mikä on kysymys?" Hyvä, että sen loma loppu. Eihän tätä itsesääliä olis enää jaksanut.]
Kesällä 2003 olin ensimmäistä kertaa laivalla töissä. Vaikka työ oli rankkaa ja suurin osa ihmisistä varsin... erikoisia, lähimmät työkaverit oli todella mukavia ja tekivät työpaikasta siedettävän. Palkka oli hyvä, kuten silloiset luontaisedutkin, ja ne sekä pitkät vapaat houkuttelivat laivalle vielä uudestaan. Yksi hyttärikollegoistani oli kiinnostunut muista laivan töistä ja muistaakseni pänttäsi perämiehen opintojen pääsykokeisiin. Seuraavana kesänä hän tekikin töitä jungmannina, ja jotenkin - luultavasti perämiesopintopuheiden takia - ajattelin senkin vaativan jonkinlaista pätevyyttä - eli ei mun saavutettavissa. Laivalla oli pari naispuolistakin matruusia, ja heidän työnsä vaikutti PALJON kiinnostavammalta kuin vessojen kuuraus.
En sitten koskaan näitä kiinnostavampia töitä sen kummemmin jahdannut vaan tyydyin kohtalooni kuuraajana ja petaajana. Miehen myötä aukeni kuitenkin ihan uusi maailma. Kuljin omien töideni jälkeen hänen perässään kuin pieni koira ja "splitsasin" köysiä, "mönjasin" kansia, sudin maalia seiniin. Selvisi myös, ettei jungmanni mitään kokemusta tarvitse. Jos olisin ajoissa osannut ottaa asioista selvää, olisin voinut saada ihan toisenlaisia kesätöitä ja kokemuksia - ja ehkä tutustunut mieheenkin vähän aikaisemmin.
Hursomhaver, toissa vuonna tein yhden passin hyttärinä ja päätin, ettei enää ikinä. Jotain muuta pitäisi keksiä. Ravintolapuoli, jota myös yhden kesän ja vähän seuraavana talvena kokeilin, ei sekään oikein ollut mun alaa. Laivalle kuitenkin halusin, nyt entistä enemmän, kun seurustelin merimiehen kanssa. Olisi oikea unelma päästä samoihin töihin miehen kanssa - tehdä jotain, mistä tykkää jonkun kanssa, josta tykkää. Sitä sitten mietin ja pohdin. Alan alin koulutus olisi matruusi. Pääsin mietinnöissäni jopa niin pitkälle, että tilasin kahden merimieskoulun brosyyrit. Paha vain, että molemmat koulut on Ahvenanmaalla. Sinne sitten pitäis muuttaa pariksi vuodeksi.
Aikani esitteitä ja hakupapereita pyörittelin - ja lopulta heitin ne roskiin. Täällä kaupungissa olisi mahdollista opiskella "vahtiperämieheksi" ( = vakthavande styrman) tai kapteeniksi. Ensinmainittu kestää kolme vuotta. Jos, JOS valmistuttuani saisin töitä miehen laivalta, ehtisimme tehdä yhdessä töitä vuoden ennen hänen eläkkeellejäämistään. Ja kaikki ne pakolliset harjoittelujaksot, jotka olisin jossain kaukana. No, sittenpä saisi mies vuorostaan kokea, mitä on olla yksin kotona laivaleskenä. Ai niin, sitä kauan kaivattua koiraakaan emme voisi vielä hankkia, etenkin jos olisimme samaan aikaan molemmat poissa.
Siinä vaiheessa elämää ja ihmettelyä olisi myös pitänyt päättää, alanko oikeasti opiskella merenkulkua ja jos, niin teenkö ensin nykyiset opintoni valmiiksi vai keskeytänkö ne. No, nyt olen jo niin pitkällä, että olisi todella typerää heittää kaikki se uurastus hukkaan. Toisaalta jos todella haluan alalle, ei mikään (teko)syy saisi sitä estää. Parempi vielä miettiä asiaa toisenkin kerran. Mutta kyllä kirpaisee nähdä ihmisiä, jotka ovat aikoinaan tehneet samoja paskaduuneja kuin minä, ja nyt heillä on uusi uljas ura edessään - mieheni työkavereina. Asiaa ei auta, että he ovat nuoria (joidenkin mielestä varmaan kauniitakin) naisia.
Summa summarum
Tämänhetkiset opiskelut estää hakemasta uutta opiskelupaikkaa. Muutto (Ahvenanmaalle!!!) pois omasta, uudesta, yhteisestä kodista epäilyttää. Työllistyminen olisi lähestulkoon takuuvarmaa, mutta pääsisinkö kuitenkaan miehen laivalle? Niin ja riittäisikö todistukset ja arvosanat, mitä kaikkea, kuinka paljon vaaditaan, läpäisisinkö soveltuvuuskokeen?
Kuten sanottu, jokin ratkaisu asiaan on. Pitää vain keksiä se. Sitä odotellessa...
[Mistä tuli mieleeni Papin vitsi tänään, "Jeesus on vastaus."
"-Mikä on kysymys?" Hyvä, että sen loma loppu. Eihän tätä itsesääliä olis enää jaksanut.]
Kommentarer
Hyvä oli vastauskin ;). Silti mietityttää, onko esim. oppisopimusmahdollisuuksia ym.?? Kuulostaa vaan jotenkin niin hienolta tuo merimiestyö, mut ehkä romantisoin..Vaan aika vahvalta kuulostaa tuo sinun kutsumuksesi laivalle, mut eipä sitä ulkopuolelta voi kyllä yhtään tietää.
Skrivet av: Syksyinen | 13/08/2008
