Välillä on laivatöistä merimiesromantiikka kaukana. Kuten tänään: laivalla on meneillään jokin "sup-å-spy-kryssning", jonka jälkiä mies matruusikollegoineen saa siivota. Kahlasivat kuulemma nilkkojaan myöten tölkeissä ja pulloissa, ja lisäksi joku pikku vandaali on kulkenut vähän joka puolella töhrimässä seiniä hopeatussilla. Eikä omilta hyttisajoiltakaan ole kovin lämpimiä muistoja kaiken maailman samba- ja rock-risteilyistä, jolloin siivoaminen aloitettiin tunti normaalia aiemmin, ja parhaassa (pahimmassa) tapauksessa satamaan saavuttua sai pedata hyvin monen hytin kaikki neljä sänkyä uudelleen. Jippii.
Mutta jokin siinä kuitenkin kiehtoo. Ehkä se, kliseisesti, on se vapaus, on niin lähellä mutta kuitenkin kaukana, jossain määrin luonnon ja säiden armoilla, ainakin aluksi kokee paljon uutta, tapaa uusia ihmisiä, näkee uusia maisemia... Mutta mutta. Asioiden ollessa nykyisellä tolallaan en halua olla miehestä erossa yhtään enempää kuin on pakko. Kaksi viikkoa tuntuu välillä kidutukselta. Ensin on hirvittävä ikävä, sitten jotenkuten sopeudun, ja siinä vaiheessa mies tuleekin töistä ja alkaa uusi sopeutuminen, "iiik, mun keittiössä häärää joku mies - ai niin, MUN mies". Kamalaa tunnustaa, mutta olen tullut entistä tietoisemmaksi meidän ikäerosta. Miehen lähtökohta on koko ajan ollut "yhdessä vähintään viiskyt vuotta" (pilke silmäkulmassaan sen sanoessaan), mutten kuitenkaan halua hukata varsinkaan näitä "aktiivisia", hyviä, terveitä vuosia olemalla syystä tai toisesta "särbo".
Kunpa osaisin huolehtia siitä, mikä kulloinkin on tärkeää ja antaa tulevaisuuden näyttää tullessaan antamatta kuitenkaan kohtalon liikaa määrätä tyyliin "se tapahtuu, mikä on tarkoitettu". Kuten esimerkiksi oikeesti tehdä itsestäni vihdoinkin maisteri, tai todellakin miettiä jokin toinen vaihtoehto ja rohkeasti keskeyttää opinnot.
