Hain erästä harjoittelupaikkaa, joka olisi ollut alani töitä, kääntämistä, kolmen kuukauden ajan. Haastatteluun kutsuttiin neljä henkilöä. Minä sain kunnian olla ensimmäinen, syystä että seuraavalla viikolla, joksi olivat haastatteluaikoja varanneet, minä olin kaukanapoissa.
Vähän, okei, paljon jännitti mennä pitkästä aikaa työhaastatteluun. Jännityksestä tai matkakuumeesta johtuen tein kardinaalivirheen: en muistanut ottaa tarpeeksi selvää paikantarjoajasta ja sen toiminnasta. En myöskään ollut varmuuden vuoksi valmiiksi keksinyt muutamaa hyvää ja huonoa puolta itsestäni (jota kerran aiemmassa haastattelussa kysyttiin ja olin ihan öö). Minua haastatteli kaksi itseäni nuorempaa (tiedosta kiitos Facebook-etsintöjen) tyttöä (naista?). Toinen oli mukava ja leppoisa, toisesta tiesin HETI, etten tulisi hänen kanssaan toimeen. "Something about her rubs me the wrong way." Jotenkin sen vain tietää. Taisivat myös tytsyt säikähtää kääntämiskokemustani (eräs kiperän asian yhdistys) sekä luottamustehtäviäni (erään erittäin häpeillyn vaivan potilasyhdistyksen sihteeri+webmaster).
Haastattelu meni suht koht hyvin, ja toivoinpa hieman jopa paikan saavani. Mutta ei. Paikka meni minua (ja heitä) nuoremmalle pimulle. Ratkaisevaa oli, että hänellä oli jo hieman kääntämiskokemusta, vankka kielitaito (suomi, ruotsi, englanti) sekä tarvittavat sosiaaliset taidot.
Eli suomeksi - paras pärstäkerroin. Paino taisi olla viimeksimainitulla kriteerillä, sosiaalisuudessa.
Miten ihmeessä selviän oikean työn hausta, kun harjoittelupaikan hakeminen oli jo such a pain in the ass.
No, nyt on koko kesä vapaa ja paljon hyvää aikaa kirjoittaa gradua. Tai lykätä syksyyn, kun kuitenkin tulee niin paljon kaikkea ihanaa, mitä voi tehdä vain kesällä...
