Nyt olis aika hyvä, ettei lösähtäis sohvalle teemukin ja välipalaleipien kanssa kattomaan jotain, ihan mitä vaan boksi nyt sattuukaan tarjoomaan, jotta sais hilattuu ittensä ajoissa seminaariin. Mitä pidemmälle päivä hiipii, sitä isommaks käy seminaariahdistus. Mikä siinä on niin pelottavaa? Se, etten taaskaan oo saanu mitään aikaan, muuta kuin lainannu kasan kirjoja, joita en lue? Se, että seminaarissa on opiskelunsa huomattavasti myöhemin alottaineita tyyppejä, jotka vielä valmistuukin mua aikasemmin? Se, että kaikilla on siellä jotain sanomista päivän aiheeseen (no ei kyllä tod oo, useimmiten ihmisillä ei oo mitään lisättävää opponentin tai ensin kommentoineen puheisiin)? Se, että seminaarin vetäjät kattoo pahalla silmällä "eiks toi vois jo vähitellen valmistua ja get the fuck out of here"?
Millä ilveellä vois lähtöö viivyttää niin ettei enää millään kerkii myöhästymättä pari minuuttii (kun sithän ei kannata mennä ollenkaan)?
Ah, saved by the bell, äiti soittaa. Ja siinähän menee vähintään puol tuntii. Ja tällä kertaa kuuntelen sen puolmonologia ihan mielelläni.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar