Tutustuin mieheen jo kymmenen vuotta sitten, mutta tuttavuus syveni vasta kolme vuotta myöhemmin. En ajatellu tästäkään suhteesta tulevan mitään sen kummempaa, yks mies muiden joukossa, yks nimi joukon jatkeeks.
Mies oli lähdössä pariks viikoks Atlantin taa ja sain kuningasidean, ettei koko sinä aikana pidettäis yhteyttä. "Katotaan ollaanko vielä sitten samaa mieltä tästä kaikesta." Jotenkin sain ajan kulumaan ja huomasin, että tulossa on mitä hienoin päivämäärä - 020406.
Seitsemän vuotta sitten 2.4. oli sunnuntai. Isä oli ollu käymässä, tapas miehen ekaa kertaa. Saatettiin isukki junalle, tultiin takas mun opiskelijayksiöön, tehtiin hyvää ruokaa, juotiinkohan oikein samppanjaa vai ihan vaan punaviiniä - ja vaihdettiin sormukset. Mies oli jo kolme kertaa polvillaan kosinu ja vastaus oli aina kyllä, nyt sit vaan istua kökötettiin ruokapöydän ääressä ja lupauduttin toisillemme.
 |
| Kuvan sormus makaa joenpohjassa, jonne sen nakkasin erään huurteisen illan päätteeks. Sen kaverina on yks sydänkaulakoru, ja jossain Itämerellä pienen pieni timanttisormus. Kyllä nyt kaduttaa. Eniten harmittaa kihlasormus, vaikka vihkisormus on ihan samanlainen. Mut ei se silti oo sama. Voi itku. Pitääkö aina olla niin helvetin äkkipikanen? |
Ja tässä sitä nyt ollaan, seitsemän vuotta myöhemmin, kuus vuotta naimisissa. Avioliitto ja yhteiselämä on vaan parantunu. Enää ei sormukset lentele. Eikä mitkään muutkaan tavarat. Välillä toki huudetaan, muttei yhtä usein eikä yhtä tyhmistä asioista (mies ei enää valehtele, mä en enää oo ihan jokaisesta kadulla vastaantulevasta naisihmisestä mustasukkanen). Ja mikä tärkeintä, osataan molemmat sekä pyytää että antaa anteeks. Eikä vanhoja muistella ("minkä kaverit sopii, siitä ei puhuta"). Paitsi niitä hyviä hetkiä.
.jpg) |
| Näitä ei pois oteta! Muuten kuin lihapullia pyöritellessä. |
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar