Päivän havainto (ehkä kahdenkin): rasvattomaan maitoon tehty kaakao on PAHAA. Laimeeta litkua. Vaikka kuinka käyttäis ögonkakaoo. Tai ehkä se on sittenkin se muscovadosokeri, mikä uupuu. Jea right. Tai sit se oli mikro, mikä tappo kaiken maun. Mau mau. Pitänee rueta ostamaan tummansinisiä tölkkejä. Ja ehkä jotain sellasta kaakkaoo, missä kehtaavat tuoteselosteessa mainita, mitä aromeja ovat sekaan tunkeneet. Niinku esim. tätä (vähärasvanen - voiko se olla hyvää?). Tai sit isin favoriittii.
Tänään on vuosi mummin kuolemasta. En oo sitä mitenkään juhlistanut, en menny haudalle tanssimaan mutten myöskään täällä kuvan ääressä istunut ja itkenyt kynttilää poltellen. Päätin jo heti sen alettua luisua Alzheimerin alamäkeä, että de mortuis nihil nisi bonum, ja ainakin toistaseks se on pitänyt. Paremminkin aika kultaa muistot, päällimmäisenä mielessä on sen avokätisyys köyhää opiskelijaa kohtaan. Tehtiin usein treffit asemalle ennen mun junanlähtöä, käytiin kahvilla (ne tarjos) ja marketissa ruokaostoksilla (ne makso). Mukaan sain vielä niiden leipoman kinkku-juustopiirakan, joka osottautu aivan mahtavaks hesen-/mäkin-/pizzankorvikkeeks. Pari palaa mikroon, päälle sinappia & ketsuppia ja eiku ääntä kohti. Pelasti monta myöhäistä iltaa kun sekä maha että jääkaappi huuti tyhjyyttään.
Mieleen pompahtelee pitkin päivää monenlaisia ajatuksia & asioita, joista olis kiva kirjottaa. Arvaa muistanko niitä enää sitten kun oon koneen tai päiväkirjan ääressä. No en. Mielessä kummittelee myös kipeitä asioita, joista haluisin kertoa. Sellasia, mitä en oikein tiiä, kenelle kertoisin ja pitäiskö edes, mutta kuitenkin tuntuu, että pitäis saada sanoa äänen päästäkseni niistä eroon. Tai jos vaivaisivat edes vähän vähemmän. Ja ehkä joku toinen mahdollisesti sais niistä kertomuksista apua, rohkeutta tehdä asioille jotain ja muuttaa elämänsä suuntaa. Niin ettei peikot pääse pelottelemaan enempää.
Katon iltasatuna nuoruuden yhtä suosikkia. Alun jaksoista muistin aika paljonkin, Sylvi on jääny kirkkaana mieleen. Sekä Katariinan & äiti-Mairen mun mielestä kiusallisen kömpelö näytteleminen. Etenkin Sylvin ja isä-Ension kiihkeet varastetut hetket sai jo ekalla kierroksella sydämen tykyttämään. Ja ihan samalla tavalla Sarin ja Mairen lämpimiä kohtauksia kattoessa niin nyt kuin silloinkin mietin, toivoin haaveilin, olispa mullakin joku jolle kertoa huolet, surut, ilot ja onnen elämykset. Joku joka välittäis, kuuntelis, ottais kainaloon, lohduttais. Rakastais no matter what. Miten erilaista mun elämä olis saattanu olla, jos noin olis ollu. Tai mistäs sitä koskaan tietää. Anywho, jännä miten kaikki ne tunteet tulee mieleen, miten ne on säilöytyny jonnekin niin syvälle, ettei niitä jokapäiväsessä elämässä huomaa, mut jos tulee sopiva triggeri niin sieltähän ne lävähtää, ihan kuin eivät koskaan olis poissa olleetkaan.
Apropå, kuka muistaa Rednexin? Kuka kehtaa tunnustaa :D
Edelliseen liittyen: tää biisi on niin mun yhekskytluvun teiniangstia. Hiljainen toive siitä, että löytäisin paikkani maailmassa. Vieläkin sitä välillä kuuntelen, kaivan levyn hyllystä ja fiilistelen. Ja toivon, että löytäisin paikkani maailmassa.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar