Hungajävel. Oltiin iltalenkillä ja melkein jo kotisuoralla. Kaikki oli menny tosi hyvin, ei idareita eikä muita vastoinkäymisiä. Eiksit koira perkele puskaa nuuskiessaan löydä sieltä jotain hyvää syötävää. Se katos sen ahneeseen kitaan alta aikayksikön, ei auttanu 'IRTI!' eikä vihaset fyyt ja eit ja uschuschit. Se vaan kattelee alta kulmain ja nuolee huuliaan. Sain laskea lähes sataan etten olis räjähtäny (ja oikeesti, mitä se ketään auttais että pää punasena huutaisin sille jotain mitä se ei ymmärrä, kts. edellinen postaus). Kipitin vaan kiireen vilkkaa kotiin enkä kattonukaan koiraan päin. Eikä toivookaan että se olis mitään saanu enää haistella. Mielessäni kelailin, kuinka olis pitäny luottaa intuitioon ja mennä kotiin sitä reittiä mitä ensin ajattelin, oltais taas tältäkin vältytty. Ja kuinka jotenki täytyy yrittää opettaa koira olemaan syömättä kaikkee shittiä mitä se tieltään löytää. Ja ja ja.
Jooh, ehkä mä vähän ylireagoin (Drama Queen, minäkö?). Päällimmäisenä mulla on tietty huoli siitä, mitä skeidaa se napaansa pisteli. Kun sille ei voi selittää "älä viitti syödä kaikkee mitä kadulta löydät, se voi olla vaarallista, sä voit pahimmassa tapauksessa KUOLLA". Tai sit vaan saada jonku lievän myrkytyksen, joka menee oksentamalla ohi. Minähän ne yrjöt nousen siivoomaan sit kolmelta yöllä...
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar