Joka päivä mä saan muistutuksen siitä, kuinka paha maailma on, kuinka itsekkäitä ja inhottavia ihmiset on. Eikä mikään näytä olevan menossa parempaan suuntaan. Suomeen ennustetaan lamaa. Yliopistolta poistetaan virkoja. Ammattikorkeista tehdään osakeyhtiöitä. Mulla ei koskaan oo ollut uskoa tulevaisuuteen, uskoa siihen, että kaikki aina lopulta järjestyy parhain päin. Mun on kovin vaikeeta luottaa ihmisiin, sillä niin monet on pettäny mun luottamuksen.
Miehen syöpä sai sen biologisen kellon tikittämään yhä kovempaa. Mulla ei muistaakseni koskaan oo ollu mitään hinkua lisääntyä ja perustaa perhettä. Paitsi joo silloin kun entisen miehen tytär sai lapsen. Silloin vähän kirpas. Mutta en kyllä koskaan oo tainnut kuvitelmissani nähdä itteäni äitinä. Vaimona ehkä.
Nyt sit on tullu ajankohtaseks pohtia vanhemmuutta. Ei tässä muuten mitään, mutta mä en oo varma, millanen äiti musta tulis, lapsen isä on äitiä reippaasti vanhempi ja lisäks vielä sairas, eikä vielä tiedetä, kuinka sairas. (Mieleltämmehän me ollaan molemmat hyvinkin sairaita :D) Siihen vielä noi ylläolevat pohdinnat sekä reilusti muuta pääntäytettä. Kuten kuinka kaikkien näiden idioottien keskellä kasvattaa lapsesta ei-idiootti? Mitäs jos sitä kiusataan - vanhempiensa takia, vääränlaisten vaatteiden takia, outojen (= "normaalien", hyvien) arvojen ja ajatusten takia, ihan minkä tahansa takia? Miten rakentaa lapselle hyvä, terve, vahva itsetunto, kun en sitä koskaan itelleni onnistunut kehimään? Mitä jos ihmiset ihmettelee, arvostelee, nimittelee? Mitä jos toiset lapset käy sen kimppuun niinku Ruotsissa? Paljon on mutkia matkassa.
Mutta menetänkö mä jotain jos en koskaan hanki lapsia? (Eikä nyt mitään keskusteluita lasten "hankkimisesta" ja "saamisesta". Tai sanotaan nyt sit neutraalisti (?) "tee", jos en koskaan tee lapsia.) Onko se niin ihmeellistä ja ihanaa, että kaikkien pitäis se kerran elämässään kokea?
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar