Sonera sai vihdoin tummen ur ja yhteydet toimii taas. Jei! Eihän tässä oltukaan kuin yhdeksän päivää pimenossa, but who's counting.
Paljon on kerennyt tapahtua.
Oli aika täydet kaks viikkoa, melkein joka päivälle oli jotain. Oli eka jumalanpalvelusryhmän kokous ja itse jumalanpalvelus, juostiin kaupungilla asioita hoitamassa (eikä kertaakaan eksytty Kouluun tai Teerenpeliin, hyvä me! (Tuliko vielä jollekulle yllätyksenä missä me asutaan?)), pappi kävi meillä juttelemassa hääpäivän pienestä seremoniasta, jahdattiin koiranruokatarjousta (kun kerta halvalla saa), käytiin Discshopin tarjoamassa leffassa (josta kyllä riittäis rutinaa mut en nyt tähän väliin taida jaksaa) ynnä muuta. Ja loppupäivät menikin Soneran kanssa tapellessa (siitäkin riittäis ihan omaan avautumiseensa, mut ehkä sekin sit joskus toiste).
Torstaina miehelle soitettiin, tuli iso lista tutkimuksia, kaiken maailman skintigrafioita ja muita kuvauksia. Mä olin heti ihan hermoheikkona ja itkin pitkin yötä "nonni, kyllä se nyt sit on levinny, ihan varmaan metastaaseja koko kroppa täys". Kunnes sitten seuraavalla viikolla P, jolta leikattu sama tauti, kertoi hänelle tehdyn kaikki samat tutkimukset, vaikka sen syöpä oli koteloitunut. Se vähän rauhotti eikä enää ihan niin paljoa itkettänyt ja ahistanut. Mutta on se silti pelottavaa.
Vuokrattiin auto, kun tuli vain vähän kalliimmaks mutta ah niin paljon helpommaks matkustaa kotikonnuille. Vietettiin hauska viikonloppu isukin luona, syötiin hyvin, vaihdettiin kuulumisia ja joululahjoja. Käytiin Mummiakin moikkaamassa sairaalassa, vaikka musta tuntui, ettei se enää mua tai miestä tunnistanut. Mutta käytiinpähän kuitenkin. Ja hyvä olikin että käytiin, sillä seuraavalla viikolla äiti soitteli väliaikatiedotteita ja kerto Mummin menevän yhä huonompaan suuntaan. Perjantai-iltana Mummi sitten kuoli. Meni ihan rauhallisesti, ei tarvinnu kärsiä eikä olla yksin, Vaari oli sen luona. 62+ vuotta yhdessä, loppuun asti.
Toivotaan, että Mummin hautajaiset on ens vuoden ainoot.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar