Vielä on tätä päivää jäljellä.
Pakko oli oikein kaivaa esiin mutsin aikoinaan sairaanhoitajakoulussa kirjottama "Eläkeläiskertomus" ja siitä vielä tarkistaa. Niinhän se oli. Tänään on siis Isomummun syntymäpäivä.

Isomummu, joka joka aamu tuli muussattu banaani "tyttökissalautasella" tuomaan mulle aamupalaa. "Lillflickan måst få mat." Isomummu asu pitkään kotona, mun isän lapsuudenkodissa, minne isäkin muutti avioeron jälkeen. Siellä ne asu, isä, isänäiti ja Isomummu. Tätikin, joo, mut se muutti sit lukion jälkeen pääkaupunkiin. Isomummu oli terveyskeskuksen vuodeosastolla vissiin pidemmänkin aikaa, muistan, kuinka käytiin sitä kattomassa, ja mä aina huolehdin, että ehtisin kotiin pikku kakkoseks. Isomummu ja isänäiti tunsi puol kaupunkia ja sitä kautta ison osan vuodeosastonkin potilaista, ja yks vanha täti aina anto mulle karkkia. En muista milloin, muistan vaan, että kerran Isomummun luona kävi pappi, joka piti vissiin jonkin pienen hartauden ja jako ehtoollista. Kesällä olin sit äidin vanhempien kanssa matkalla kesäisessä Suomessa, ja yhtenä iltana äiti soitti ja kerto, että Isomummu on kuollu. En osannu sitä silloin itkeä. Hautajaisissakin olin vaan enimmäkseen vihanen "höh, miks näin kävi". Isomummu olis täyttäny sinä vuonna 99.

Olin niin pieni, ettei mulla oikein oo muistoja, muuta kuin toi aamupalabanaani. Niin ja kerran kotiinlähtijäisiks poimin kaikki sen talon nurkalle istuttamat narsissit äidille kotiin viemisiks. Se ei ollu ilonen. Onneks en sillon vielä osannu niin hyvin ruotsia, että oisin tajunnu, mitä kaikkea se oikein noitu. Siitäkin huolimatta (tai omaa syytänihän toi oli) kaikki ne muistot, mitä mulla Isomummusta on, on hyviä.