Tänäänkin

oon tosi ahkerasti vältelly kaikkia velvollisuuksia. Mut hokasinpa sit että oli pakko raahautua kirjastoon uusimaan/palauttamaan kaks levyä, kun olin ne jo netissä maksimimäärät uusinu. Samalla vaivalla sit päätin käydä kaupassa, kun kahvimaito, jos ei olis tänä aamuna loppunu, olis huomenna kävelly vastaan. Huomenna pitäis kirjottaa pikku pikku raportti gradun edistymisestä. Mun olis pitäny hankkia uus ohjaaja, kehitellä tutkimussuunnitelma & esitellä se sille mahdolliselle uudelle ohjaajalle. Olenko tehny sitä? Tai yleensä mitään siihen liittyvää? No en. Paitsi angstaillu & viivytelly & lykänny asiaa. Ehkä perjantaina voisin mennä laitoksen kirjastoon kattomaan yhtä gradua, joka vois toimia mallina. Tai koittaa ettiä uusia ideoita & esimerkkejä. Jos jaksan. Ainoo mikä edes vähän potkii eteenpäin on se, että voisin vihdoin soittaa famolle & ilahduttaa sitä, että sen lapsenlapsesta on vihdoin tullu maisteri ja voidaan pitää juhlat kakkukahveineen. Se on sit vaan ilonen bonus, että siitä on mulle apua elämässä (?) ja työnhaussa. Voi itku, sekin ahdistaa nyt jo. Mitä töitä rupeisin tekemään, saanko mä edes mistään töitä, saako kukaan enää tässä maailmassa kokoaikatyötä vakituisesta työpaikasta (mitä ne on suomeks, heltidsjobb, fast anställning) jne jne jne. Kaikki tollanen ahistaa niin, että välillä mietin, josko tahallani vitkuttelen valmistumisen kanssa. Vem vet.