Muistan varsin hyvin, miks vika lenkki vuonna 2011 jäi vikaks. Sillä
kertaa oli ehkä pahin idioottisuma ikinä, enkä sen jälkeen vaan voinu
enää mennä lenkille. Koitin tossa lähipuistossa vähän juoksennella, mut
eihän se oo sama, ei kilsoja kerry ihan samaan tahtiin kuin tuolla
maanteillä jolkotellessa. Niin sit jäi hyvä harrastus. Kunto romahti ja
perse levis, ja tässä sitä nyt sit ollaan.
Ei jumalauta. Se on ihan oikeesti ruettava paneen kello kuudelta soimaan, jotta saa juosta rauhassa. Viimeistään seiskalta. Yheksän jälkeen ei tiellä oo kuin idiootteja. Niin ja aina pitää luottaa intuitioon. Tänään se käski juosta kuuden kilsan lenkin. Mut ei, kun ei mulla oo kelloo ja puhelimenkin jätin tällä kertaa kotiin enkä tiedä moneltako lähdin kotoa ja haluisin tietää, kuinka kauan ekalla kerralla menee ja blaa blaa blaa. Niinpä sit juoksin viis kilsaa, ja nyt on kyrpä otsassa kaikista eteen kiemurrelleista idareista.
Koitin eilen tätä lukea, ja silloin siinä tuntu olevan jotain pientä järkeä. Ajattelin, että totahan mä just tartten. Olisko mustakin optimistiks? Sittenkin? Houkutteleva ajatus. Mut huh hei, sen tuuli vei. Mitä positiivista on vanhassa akassa, joka kiemurtelee pyörällään kuin känninen merimies eikä erota oikeeta vasemmasta, valtaa koko tien ja syyttää mua ja mun koiraa levittäytymisestä? Vittuun tollaset kurpat. Vituttaa elää tollasten ihmisten kanssa samassa maailmassa, samassa kaupungissa. Vituttaa, että annan niiden vaikuttaa mun elämään.
Ei tähän auta edes runner's high. Voiko varttia yli kymmenen aamulla korkata ekan kaljan?
edit: Vituttaa niin että tekis mieli lähtee uudelle lenkille vetämään intervalleja kunnes oksettaa. Mut enpä taida. Nythän siel vast pönttöö pyöriikin.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar