Äiti soitti. Kakskytkuus minuuttia monologia hammaslääkäristä, idioottisukulaisista, vähän kivemmistä sukulaisista ja asioiden yleisestä laidasta. Ai joo, kysyhän se noin kaks minuuttia ennen lopetusta miten meillä menee. Kerkesin jotain ympäripyöreetä vastata, kun: "ai katos, T soittaa, sil on varmaan jotain tärkeetä. Mut hei, katotaan kuullaan pärjäile terveisiä." -Joo, katellaan terveisiä moi.
Surullista on, etten uskalla äidille sanoa "mua ei kiinnosta, mitä sille-ja-sille kuuluu" ja "tiedän, sä oot kertonu ton jutun jo joskus aikasemminkin", vaan kilttinä tyttönä puuhailen samaan aikaan omiani ja ynähtelen aina sopiviin väleihin "aha, mmm, hmm, nii-i, aijaa" ja toivon, että joku soittais sille ja sen pitäis lopettaa. Tai mulle. Äidillä on kovasti asiaa. Mut eiks sitä kiinnosta mun asiat? Ei näköjään. Paras olla kokonaan vastaamatta. Enää. Ikinä. Koskaan.
