Jotkut tekee lapsia. Jotkut tekee itsemurhan. Mitä mä teen? En lapsia ainakaan. Seksi ei kiinnosta, ja mikä pahempaa, se sattuu. Kohta kaks vuotta kestäneellä mahakivulla lienee osuutta asiaan. Mutta meenkö lääkäriin ja otan siitä selvää? En. En ainakaan mee enää ytsille, etenkään sille idioottigynekologille. Itkin suihkussa niin että kuorintavoidetta meni silmiin. Se ei tuntunu miltään. Päässä ja rinnassa on iso tuska, mut sekään ei oikein tunnu. Ei satu. Ahistaa vaan. Suihkussa itkiessäni mietin soittavani jollekin. Mut kenelle? Isi on jatseilla on-off-naisensa kanssa. Äiti? Elämäni rakkaus, entinen kuoronjohtaja ja piano-ope? Kaverini Koo, joka lienee miehensä kanssa kesämökillä/anoppilassa? Mies? Mies, jonka just sain takasin, joutui uudestaan töihin, vapaallaan, uutta laivaa opettelemaan. Saatanan Silja. Sikamaisen aikasin satamaan sit vaan. Kun hän sinne sitten pääsi, änkyttää yliperämies ”oho sori, ei sun olis tarttenu olla täällä ku vasta tunnin päästä, mä taisin unohtaa soittaa ja kertoa”. Förbannade plattpanna.
Yleensä vaikka olisin kuinka aallonpohjassa ja tuntuu, etten tästä enää tokene, on jossain pohjalla (!) kuitenkin usko ja luottamus parempaan. Tää tuntuu erilaiselta. Lohduttomalta. Äiti soitti. Puhuttiin – tai se puhu – melkein tunti. Onnistu ainakin hetken skingra tankarna. Mut niin se sit taas vajoo, ajatus. Ja itkettää. Vem skall trösta Snorkfröken?
