Tartteeks aina jättää kaikki ei edes viimiseen iltaan vaan viimiseen mahdolliseen hetkeen? Takaraja ei häämötä vaan on käsinkosketeltavan lähellä, se ikään kuin hönkii niskaan, toisaalta kannustaa rutistamaan kaiken irti jotta valmista tulis, toisaalta nauraa paskasesti "tiesinhän mä ettei susta oo mihinkään". Skippasin puolitärkeen graduklubin luennon kielellisistä apuvälineistä ja mitä jos kypsäri tai gradun kielellinen puoli hylätään. Olishan se ollu mielenkiintosta, mutta pakko väsätä kasaan AH NIIN IHANAN kielifilosofian luentopäiväkirja - vieläpä kerroilta, jolloin olin syystä tai toisesta jossain ihan muualla. Luultavasti kotona itkemässä maailman pahuutta, tai miehen kanssa jotain paljon kivempaa puuhaamassa.
Ilma on just niin keväinen kuin täällä päin Suomea voi olla, vettä tulee taivaan täydeltä. Mies lähti aamulla töihin, ja niin päättyi parin viikon nettipaasto. Meillä on vieläkin luottamus ja vähän muitakin asioita kysymysmerkillä. Siksi(kin) jännittää lähteä kahdeksi viikoksi yhdessä matkalle. Joko menee helvetin hyvin tai ihan päin helvettiä.
Koskakohan laitoksella menee ovet lukkoon? Vielä yks päiväkirja, en mä sitä kuitenkaan alle tunnissa saa valmiiks. Absolut last chance on 30.4. Siihen mä ehkä just ja just kerkeen :P Ei vaan, jos saan sen tänään valmiiks niin vien vaiks huomenna ja sanon että kiva olis jos vielä kerkeis mut jos ei niin kyl se 30.4. riittää mulle, siihen mennessä en kerkee muuta hoitaa kuin toivottavasti sen ikiaikoja roikkuneen prosemin. Ikivanha pääaineen prosemi on proffalla käsittelyssä, jos se vaikka sellasenaan kelpais kandiuppsatsiks. Mummo tulee saamaan paskahalvauksen kun en just nyt täks kevääks valmistunukaan. Mut olispahan ainakin HuK tai fil. kand. (toivottavasti jälkimmäinen, se kuulostaa kauniimmalta) ja sais hetken aikaa olla rauhassa.
Oikeesti. Miks mä en ikinä opi? Tästä tän päivän dead linesta oon tienny jo vaikka kuinka ja kauan. Mut siltikään en voi tehä mitään asioille AJOISSA välttyäkseni kiireeltä, viime hetken muutoksilta suunnitelmissa, itseinhosta ja paniikista puhumattakaan. Ehkä se onkin la douleur exquise!, tarkotuksella hakeudun tilanteisiin, joissa voin masokistisesti ruoskia itteäni henkisesti ja välillä myös fyysisesti (mitä en oo pitkään aikaan tehnyt ja oon siitä ylpee). Mutta siitä henkisestäkin piiskaamisesta jää jälkiä. Sielu säröilee ja sydäntä särkee. Ja nyt ahistaa. Pakko jatkaa kirjottamista, jotta tulis joskus valmista.
