Pikemminkin epätoivoa.
Vihaan ihmisiä. VihaanvihaanVIHAAN. Oikein tärisyttää, kun ajattelen kaikkia niitä kusipäitä, jotka eilen ja tänään on mun tielleni osunut. No mitäs ajattelet, vois joku tokasta. Nii-ih. Sitä mä oon tässä jo kakskyt vuotta miettinyt, miks annan toisten ihmisten vaikuttaa mun elämään, ajatuksiin ja tunteisiin. Ja miks märehdin niin saatanasti kaikkee. Miksen pysty päästämään irti kaikesta paskasta. Ihanko ite mä annan ihmisille niin suuren vallan vaikuttaa mun elämään ja olemiseen, ihanko ite mä annan idioottien pilata mun päivän (ja melkein koko elämän)?
En viihdy kotona. Öö... Siis kotonahan mä just viihdyn, en haluu mennä ulos yhtään sen enempää kuin on pakko. Eli koiran kanssa lenkille kolme kertaa päivässä. Kauppaan näin yksin ollessa kerran kahessa viikossa. Mutta tää ei tunnu kodilta. Enkä mä täällä viihdy. Ahdistaa samassa talossa asuvat naapurit, lähitaloissa asuvat tyypit sekä puiston kansoittavat läheltä ja kaukaa vaeltavat ihmiset. Haluun kauas pois. Jonnekin hevon kuuseen metsän keskelle, minne ei eksy kuin karhut korkeintaan.
Tulevaisuus pelottaa ihan helvetisti. Parin vuoden sisällä on pakko hommata töitä, jotta meillä olis varaa asua tässä asunnossa. Tai sit pitää myydä & muuttaa. Mut sehän vasta pain in the ass onkin. Ja mistä mä mitään töitä saan kun ei oo kuin kandin paperit, eikä niissäkään mitään muodollista pätevyyttä mihinkään. En mä kyllä voi ikinä minnekään töihin mennä kun en kestä ihmisiä ympärilläni. Välillä tuntuu, että eihän tässä oo kuin se yks ainoo ratkasu.
Enkä mä mihinkään Jumalaankaan voi uskoa. Kun kerta inhoon - eiku vihaan - ihmisiä. En mä halua muille mitään hyvää. Ainakaan kellekään idiootille. Ja ihmisethän on idiootteja kunnes toisin todistetaan. Mut eiksit sitä varten käydä kirkossa joka sunnuntai? Että mä saan viikot rauhassa vihata ja sit sunnuntaina annetaan kaikki anteeks? Vai miten se menee? Ja sit kun on edes jotenkin siedettävä olotila niin eihän sitä kauaa kestä, heti on usko koetuksella. Silloin kun menee hyvin on niin helvetin helppo uskoa ja toivoa ja rakastaa ja kiittää Jumalaa. Mut kun homma kusee - sit ei enää usko riitä. Ja ainahan kaikki loppujen lopuks on ihan sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Enkö mä sitä ole nyt jo tähän ikään mennessä oppinu? TyhmätyhmäTYHMÄ.
Onks elämä oikeesti tällasta? Mikä ihme täs oikeen on ideana?
Ai niin, nehän on just tällaset päivät jotka saa mut kaatamaan kaljaa kurkusta alas ja huitasemaan päälle vielä parit ataraxit. Olinkin jo kerenny unohtaa. Olipa hyvä, että sain muistutuksen. Muuten oiskin voinu mennä ihan liian hyvin.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar