Oli aika outo fiilis tänään Shittarin korttihyllyllä. Siinä mä koitin valita muistoadressia 25-vuotiaalle serkulleni, joka pari viikkoa sitten kuoli. Äiti soitti eilen ja kerto, oli vissin itekin vasta kuullu uutisen. Hurja homma. Mä aina kuvittelin olevani se suvun suurin sekopää, joka epätoivoissaan vetää iteltään nirrin veks. Mut ei. Nykyään mä keittelen joka aamu kaurapuuroa ja juoksen parikyt kilsaa viikossa. Viinakaan ei enää oikein maistu. Tänään oon tuskalla litkiny viinilasillista, loppuhan se vihdoin, jotta voi kömpiä peiton alle amerikkalaista laaturetrosarjaa kattomaan. Ihan tulee 90-luku mieleen, kaikki kauniit (oliko sellasiakin?) muistot. Muistan, että olin ensin vähän "mitäs ihmettä tää on" mut katoin kuitenkin & jäin niin  koukkuun, että kun Frasier alko sen paikalla ykkösen iltapäiväkomediana, boikotoin sitä tooosi pitkään. Kylhän mä sit sitäkin aloin tuijottaa, ja harmittelin totta kai, miksen aiemmin pyörtäny periaatteitani. Niinpä. Ei piä olla niin kauheen ehdoton ja mahdoton.